Moi taas!
Kasasin aiemmin tänä vuonna ottamiani kuvia postauksiksi, tässäpä ensimmäinen.
Eräänä huhtikuisena iltana olin menossa kuvaamaan ihan muita kuvia erästä toista postausta varten ja siinä Kajoa pukiessani keksin pakata myös Lounan mukaan ja kuvata nukkeja yhdessä.
Suuntasin lempikuvauspaikalleni, etenkin lumien sulaessa tuo puro solisee niin kovaa että se kuuluu heti kun astun kotiovesta ulos.
Siinä kumisaappaissa kahlatessani sain idean kuvata Kajon ja Lounan yhdessä niin, että Louna olisi jonkinlainen suojelusenkeli valkoisessa mekossaan. Palaset loksahtelivat lopulta paikoilleen ja kuvista tuli melko symbolisia, kun laskeva aurinko asettautui Lounan puolelle jättäen Kajon varjoisemmalle reunalle. Valoon päästäkseen ylitettävänä on virtaava puro, jonka toisella puolella Louna odottaa. Kuulostaa kliseiseltä siirapilta, tiedän.
Lopulta kuvatessa kuitenkin jotenkin itketti, kuuntelin nukkeja asettellessani tätä podcastia ja pohdin sitä miten tärkeä itseilmaisun väline nuket ja valokuvaus ylipäätänsä mulle on ja kuinka tärkeiksi nuketkin ovat tulleet vuosien varrella.
Olin lievästi sanottuna jonkinlaisessa hurmoksessa, lähetin tätä videota varmaan kaikille yhtään nukkeilusta tietäville ystävilleni sydänten ja itkevien emojeiden kera :D
Editoinnin ääreen päästessäni alkoi kuitenkin tuskien taival. En ensin osannut päättää minkä ottamistani kuvista editoisin ja sitten tuntui, ettei mikään niistä kuvannut sitä fiilistä jonka olisin halunnut kuvallani välittää. En vieläkään ole tähän kuvaan ja muokkaukseeni täysin tyytyväinen, mutta ehkä itsekriittisyyteni karisee vielä kun hetken tätä kuvaa katselen. :D
"Take my hand and follow me into the light"
Kattokaa nyt mikä paikka ah!
Ensi postaukseen!
