Prologi: Kenelle tuuli kertoo sen?

Moi! 

Ette uskokaan, kuinka innoissani mä oon just nyt! Puhuin joskus aiemmin kesällä siitä, että haluaisin tehdä ehkä jonkinlaisia minikuvatarinoita tai jotain pieniä hetkiä nukeilla kuvattuna. Tuossa yksi elokuinen päivä sain yhtäkkiä idean isommasta kokonaisuudesta, ja yhtäkkiä olin ideoinut yhden päivän aikana lähes kymmenosaisen kuvatarinan. En muista koskaan olleeni yhtä inspiroitunut nukeista :D

Tarina kulkee nimellä Lounatuulen laulu.

Osia olen kuvannut tässä syksyn mittaan ja nyt ajattelin polkaista homman käyntiin. Kasaan kuvatarinan osat omalle sivulleen, se löytyy pian tuolta yläpalkista bannerin alta. Tarinat tulevat löytymään myös omalla tunnisteellaan (Lounatuulen laulu).

Ehditte ehkä arvata, että yksi tarinan inspiraationlähteistä on tämä laulu (säv. Kaj Chydenius, san. Kaarina Helakisa). Tästä siis korvamato päivään heti aluksi!

Tänään ollaan vasta prologin äärellä, mutta kyllä tästä jo vähän saa esimakua siitä, mitä on luvassa. Nimestään huolimatta Lounatuulen laulu on kerrottu Kajon näkökulmasta, nyt pääsette siis hänen päänsä sisälle.

Prologi

Kenelle tuuli kertoo sen?

Maailmassa, jossa elämme, jokaisella on oma eläimensä. On piirteitä, jotka ovat kullekin eläimelle ominaisia: joskus eläimen voi nähdä jo ulkonäöstä, kuten silmien väristä. Joskus se näyttäytyy ulospäin esimerkiksi eleinä ja ilmeinä. Pieniin lapsiin kohdistuvista arvuuttelusta ja spekuloinnista huolimatta useimmiten oman eläimensä löytää kukin ihan itse.

Eläimet ovat monille tärkeitä, osa kutsuu niitä voimaeläimiksi. Niitä käytetään omien tunteiden, halujen ja tarpeiden selittämisessä sekä oman identiteetin pohjana. Eläimen löytämistä itsestään kuvataan voimaannuttavaksi kokemukseksi. En voi kuitenkaan kertoa mitään uskomatonta tai edes uskottavaa voimaantumistarinaa, sillä sellaista ei ole. Kasvaessani yhä useammat ikätoverit löysivät omat eläimensä, mutta minä en. Kuinka toivoinkaan, että jonain aamuna vain heräisin ja tietäisin eläimeni. Tai että joku vain tulisi, ja kertoisi sen. Ohimennen mainitsemalla muuttaisi koko elämäni.

Koska en löytänyt osaa itsestäni, päätin takertua entistä enemmän niihin asioihin joihin tiesin itselläni olevan vaikutusvaltaa . Aloin kontrolloimaan itseäni. Oma eläimeni muodostui hahmoksi, joka on kuin kaikki eläimet kerralla. Muodoton ja musta, joka ulottaa pitkät raajansa aina ajatuksiini asti. Se ohjaa päätöksiäni ja sanelee mitä saan tehdä ja mitä en.

Joskus tuntuu, että se haluaa kuristaa hengiltä ja riistää kaiken, joka tuo lohtua ja lämpöä. Siksi nimeni, Kajo, tuntuu varsin ironiselta. Mihin se valo jäi? Mihin katosi elämä?

En jaksaisi enää. Vuosi toisensa jälkeen päätän, että tämä riittää. Mutta en osaa päästää irti. Eikä päästä irti tuo toinenkaan.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kertokaa kommenteissa ajatuksia ja fiiliksiä, kuulen niitä enemmän kuin mielelläni!

Sitten saapui se surkea syys

 Hei vain!

Otsikosta huolimatta tää syksy on oikeasti ollut aika hyvä. Oon viime viikot lähinnä levännyt, kirjoitusten jälkeen mulla oli vielä yks iso, jo kevättalvella aloitettu projekti, joka piti saattaa loppuun. Reilu viikko sitten syksyn kiireet ja stressin aiheet väistyivät viimein ja nyt aikaa tuntuu olevan loputtomiin! Toissapäivänä istuin bussissa matkalla kahvilaan ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta sisään. Siinä hetkessä maailma tuntui jotenkin hirmu lempeältä paikalta <3

Tähän postaukseen keräilin muutamat räpsyt joita löysin kovalevyn syövereistä. Viime postauksessa mainitsemani kuvatarinan julkaisussa menee vielä tovi, haluan tehdä sen mahdollisimman valmiiksi ennen osien julkaisua. Toivottavasti vielä tämän vuoden puolella saan kuitenkin aloitettua julkaisemisen, oon kovin innoissani tästä! (tätä kirjoittaessani pohdin tosin pitäisikö iskeä se prologi jo vähän aiemmin julki tuolta luonnoksista, houkutus on suuri)

Nää kuvat otin tällä viikolla kun harmaiden päivien välissä oli yks ihanan aurinkoinen päivä! Lähimetsä kylpi ilta-auringossa ja Louna pääsi esittelemään uutta villapaitaansa. Pitihän sellainen neuloa tuon baskerin kaveriksi!

Sit tämmöset söpöt Kajosta kesältä!

Tää kuva oli osa semmosta sisäkuvakokeilua, halusin testailla et millaisia kuvia sais ihan tällee arkisessa ympäristössä ilman mitään nukkekokoisten huoneiden rakentelua. Tykkään tästä, joskus ihan pienelläkin panostuksella saa tosi kivoja kuvia! 

Tässäkin Lounalla on tommonen keltainen neulekokonaisuus, ei taida olla mikään yllätys et tykkään pukea sitä keltaisen sävyihin 

Tän kuvan postaaminen oikeastaan harmittaa, koska tää kuvausreissu oli varsinainen farssi. Mulla siinsi mielessä hieno sirkuskuva jossa kummatkin nuket olisi, ja lähdin sitä jo kertaalleen takapihalle toteuttamaan kunnes alkoi satamaan. 

Uusi yritys oli sitten edessä muutaman päivän päästä, ja nyhräsin siimojen ja sinitarran ja ties minkä konstien kanssa lähemmäs kolme tuntia. Ei onnistunut ja lopulta oli jo melko hämärää edes ottaa mitään kuvia. Ehkä joskus koetan vielä, mutta hetkeen en kyllä yritä, sen verran turhauttaa tämä.

(Kajon hassu asento johtuu siis siitä että Louna oli myös kuvassa, mutta muokkasin nyt tällaisen yksittäispotretin tähän)

Tästä kuvasta en jaksanu muokata ständejä pois kun tää on alunalkaenkin ollut joku semmonen fiilistelyräpsy. Kajo-raukka näyttää just siltä et se on joutunu Lounan arvioivan katseen alle, onneks jälkimmäisen silmissä näkyy jotain lämpöä ja ymmärrystä kuitenkin :D

Tässäpä kaikki tällä kertaa, ensi postaukseen!