Epilogi: Silmissä hopeaa

Moi ja tervetuloa kuvatarinan epilogin pariin! Tuntuupa haikealta päästää tästä irti. 

 Syksy on hujahtanut kaiken uuden parissa niin nopeasti, että nuket ovat jääneet hieman sivuun. Paljon olen heitä ajatellut, mutta en ole käynyt kuvaamassa. Tämän epilogin kuvaamisellekin katsoin jo ajat sitten kuvauspaikan, mutta vasta tänään ryhdistäydyin viimein kuvaamaan sen. Ehkä osittain jännitti, että jos en ole kuviin yhtään tyytyväinen, mutta onnekseni ne onnistuivat paremmin kuin uskalsin toivoa. Olen tähän lukuun kovin tyytyväinen <3

tällaiseen kaveriin törmäsin kuvausreissulla

Lounatuulen laulun kanssa olen kulkenut nyt vuoden ajan. Itse asiassa huomenna tulee tasan vuosi siitä, kun julkaisin tarinan prologin. Aluksi tarinan piti olla valmis jo jouluun mennessä ja sitten ennen kesää, mutta erilaisten käänteiden takia se saa päätöksensä vasta nyt. Ja se on hyvä asia. Ehdin kirjoittamaan lukuja uudelleen ja hiomaan niitä niin, että olen niihin tyytyväisempi. Lounatuuli on tuntunut tärkeältä osalta nukkeiluani. Se on jotain, mitä olen halunnut jo vuosia toteuttaa ja jotain, johon olen purkanut ajatuksia erilaisista elämän hetkistä. Ehkä joskus avaan ja pohdin asiaa enemmänkin, nyt päästän teidät tarinan pariin. Edellisen osan voi kurkata täältä kertaukseksi.

Epilogiin sisältyy ns. "varsinainen tarina" ja eräänlaiset lopputekstit tarinalle. Mukana on myös musiikkia, kuten aiemmissakin osissa. Arvostan, jos kuuntelette siis senkin! <3

Epilogi

Silmissä hopeaa

Louna: Oletko ihan varma, että tarkenet? Voidaan jo lähteä kotiin, jos haluat.

Kajo: Olen olen. Tuolla repussa on peittokin, jos kylmä yllättää. 

Louna: Hyvä, en halua, että palellut. 

Kajo: Rauhoitu nyt, ei tässä ole mitään hätää. Halusin tulla katsomaan auringonlaskua ja olen myös varautunut asiaan kuuluvalla tavalla.

Louna: *virnistää* Vai niinkö olet? Entä osasitko varautua tähän?

~ ~ ~

*jossain rasahtaa*

Kajo: *hätkähtää hereille* 

Kajo: *kuiskaa* Siinä sinä sitten viimein olet. 

Kajo: Tietysti se olet sinä.

ja sitten voit napsauttaa tämän päälle <3

Vaikka pyytämättä saavuit, vaikka kutsunut sua en

Tullessasi muutit kaiken, mä hapuilen

Lähdin kanssas yhtä matkaa

Tätä tietä kulkemaan

Vaik en edes tiedä suntaa, tai osaanko ollenkaan

Vierelläsi, lähelläsi, hellien sua siiven alla

Hennoin voimin vahvimpana, sinne sinua vailla

Eksyn metsään, hukun sumuun, varmaan törmään kallioon

Jyrkänteeltä syöksyn alas, oleellista ilman oon

Kätken sut turvaan sydämeeni, askeleitas varjelen

Ja kun on aikamme, päästän irti, mutta koskaan lähde en

Koska sinä olet minun, niin kuin minä olen sun

Ilman sinua mut nielevät aallot

Ilman sua hukun

Osaan huutaa hiljaa etten untas hajota. 

Pystyn kantamaan sut turvaan

Pahan en anna kajota

Sun pintaan tai sun sydämeen, sulle maailman mä teen

Näistä hauraista, palasista, näistä mitkä mulla on

Näistä pienistä ja ainoista, näistä mitkä mulla on

L o p p u

7. Sylissään hilpeät sävelet

Moi! 

Ollaan päästy nyt siihen pisteeseen, että tämän osan jälkeen on enää epilogi jäljellä. Tuntuu tosi kummalliselta, että Lounatuulen laulu on pian valmis. Ennen kuin siirrytään itse tarinaan, varataan lyhyt hetki kuulumisille. Musta ei täällä eikä Instankaan puolella oo kuulunut sitten huhtikuun, joten on korkea aika päivittää tilannetta.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen mulla oli melko tyhjä kevät. Alkukeväästä tein vielä viime postauksessa mainittuja koulutöitä ja loppukeväällä (ainakin yritin) lukea pääsykokeisiin. Toukokuussa kävin kaksissa pääsykokeissa ja valmistelin ylioppilasjuhlia sekä tulevaa muuttoa kesäkaupunkiini.

Kesäkuussa juhlin sitten kaksi päivää ylioppineisuuttani ja lakkiaisviikonlopun sunnuntai-iltana lähdin kohti Varsinais-Suomea ja kesätöitäni.

Mun kesä oli aivan valtavan ihana! Rakastin työtäni ja työyhteisöä, vaikka päivät olivatkin pitkiä ja fyysisesti raskaita. Kesä oli kyllä myös erilainen kun ajattelin, etenkin nukkejen osalta. Olin ajatellut, että käyn sitten kotikotona kuvaamassa ja haaveilin miitistäkin, mutta lopulta vapaapäiväni eivät siihen oikein taipuneet ja aika kotikotona kului muuhun.

Heinäkuun puolivälissä sain tiedon siitä, että olin päässyt yliopistoon, vieläpä ensimmäiseksi laittamaani hakutoiveeseeni! Nousu varasijoilta oli tuskastuttavaa seurattavaa, mutta olin ihan hirveän onnellinen paikan saatuani. Kulunut kuukausi onkin mennyt muuttovalmisteluissa ja muissa touhuissa. Sunnuntaina mulla oli viimeinen työpäivä ja maanantaina suuntasin uuteen kotikaupunkiini orientaatioviikkoa varten. Asuntooni saan avaimet ensi viikolla, tämän viikon olen siis matkustanut kotikotoa opiskelukaupunkiini ja toisin päin. (nytkin istun junassa tätä kirjoittaessa)

Onneksi ensi viikolla matkustaminen vähenee kun pääsen muuttamaan! 

Uusi elämänvaihe jännittää, mutta oon myös tosi innoissani. Ehkä uskallan paljastaa, että uusi kotikaupunkini on Tampere, joten jos joku täällä on suuntaamassa Traconiin, niin nähdään Sorsapuiston miitissä, jooko? 

Mutta nyt niihin nukkeihin! Muutama viikko sitten olin kotikotona pakkaamassa tavaroitani muuttoa varten ja päätin viimein kuvata loput kuvat tätä osaa varten. Oon myös jo kirjoittanut uuden kuvatarinan luonnosta, eli vaikka Lounatuulen laulu loppuukin pian, ette te näistä pääse eroon! 

Edelliset luvut voi lukaista kertaukseksi täältä.

Mutta hei vielä ennen kuin siirrytte lukemaan, voitte kuunnella pohjalle tämän biisin. Olin ihmeissäni kun löysin tämän, tässä on juuri se fiilis jonka tähän osaan halusin. 

 Luku 7

Sylissään hilpeät sävelet

Kaikkea Louna ei voi häätää pois. Elämä ei toimi kuin elokuva, jossa rakkaus ratkaisee kaikki ongelmat silmiä räpäyttämällä. Mutta voin opetella elämään uudelleen päivä kerrallaan. Opetella päästämään irti.

Ennen rutiininomaisilta tuntuneet asiat alkavat tuntumaan vieraammilta. Vähitellen ymmärrän, kuinka syvällä olin. Kuinka älyttömät säännöt ja muiden ihailema itsekontrolli vain söivät sisältäpäin.

Irti päästäminen ei ole kuitenkaan ole suoraviivaista. On päiviä, jolloin voisin antaa mitä tahansa siitä, että elämäni palaisi sellaiseksi mitä se oli ennen Lounaa. Aika tekee muistoista kultareunaisia ja pimeys sisälläni pyrkii saamaan minusta otteen uudelleen ja uudelleen. Välillä sen ote lipsuu, useimmiten otteissa lipsuva olen kuitenkin yhä minä.

Etenen pienin askelin kohti valoa. Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa. Niin Louna laulaa iltaisin kun kaikki tuntuu romahtavan päälle.

Kaikki päivän aikana padottu pääsee valloilleen, pidätetyt tunteet joita väsymys suurentaa.

Tahdon vain maata hänen kainalossaan samalla kun hän kirjoittaa sormillaan käsivarteeni lohtulauseita.

Vaikka lopulta kävelen valoon yksin, ilman Lounan tukea, tiedän, että hän pitää kädestäni niin kauan kuin on tarve. Valon saavuttaessani Louna jo siellä. Ikuiselta tuntunut kaamos jää taakse ajanjaksona, josta en olisi selvinnyt ilman viimein löytynyttä tahtoa toipua.

Ja kaikesta huolimatta Louna pysyy vierelläni. Louna pysyy vierelläni vaikka muutun. Louna pysyy vierelläni vaikka on hetkiä, jolloin vihaan itseäni tavalla, jolla en voisi vihata mitään tai ketään muuta. Louna pysyy vierelläni.

Koko yön laulaen,

Lounatuulen laulua.

Ps. Teiltä on tullut läjä ihania postauksia tässä kevään aikana, koitan kommentoida niihin tässä pian!!

Hei hei mitä kuuluu

 Moi tyypit!

Tästä piti tulla alunperin "vain"  kuulumispostaus, kun teki mieli höpötellä tänne, mutta tajusin yhdistää tähän luonnoksiin kertynyttä behind the scenes -materiaalia kans! Postaus on melko pitkä, ottakaa vaikka kuppi kaakaota seuraksi lukemiseen.

Mulla on ollut nyt muutaman päivän ajan hirmu inspiroitunut fiilis nukeista, puhelin on täynnä sellaisia nopeita räpsyjä nukeista istuskelemassa hyllyllään kun ne näyttää vaan niin söpöltä siinä. 

Niin kuin viime postauksen alussa kirjoittelinkin, yo-kirjoitukset loppuivat tuossa reilut kaksi viikkoa sitten, jonka jälkeen elämään on astunut kummallinen vapaus ja tyhjyys. Ihan kokonaan kouluhommat eivät vielä tosin loppuneet, sillä tein kaksi lukiodiplomia, kuviksen ja kässän, loppuun. Kuvisdiplomin palautin tuossa toissapäivänä, kässädiplomin viimeistely on tässä työn alla. Mutta ensi viikon alussa palautan senkin, ja sit lukio on virallisesti purkissa.

Oon muistaakseni pari kertaa maininnut nukkeihin liittyvästä kouluprojektista, ja tuo kuvisdiplomihan se oli! Sen tekeminen oli hirmu ihanaa ja inspiroivaa, mutta myös vähän jännittävää. Työ lähti tosiaan nyt arvioitavaksi, saa nähdä millaista palautetta siitä tulee. Tiedän, että jotkut nukkeilijat ovat tehneet nukkeihin liittyviä töitä koulussa, mieleen tuli ensimmäisenä ainakin Bunnygirlin kuviksen lopputyö ja Ainon koulussa ottamat studiokuvat. On ehkä jopa vähän kummallista, etten oo ennen tehnyt mitään nukkeihin liittyvää koulutyötä. Tai siis oon kyllä ala-asteen käsityöntunnilla tehnyt vaatteita nukeille ja yläasteella hitsannut siis miettikää olen oikeasti hitsannut jotain nukkekokoisen tuolin, mutta tuollaista valokuvaushommelia en ole tehnyt.

Voin varmaankin esitellä diplomityön täällä, kunhan se on arvioitu ja muuta, en uskalla vielä postailla tarkemmin mitään yhtään mistään :D

Tänään aamulla (tai siis nykyisen päivärytmini mukaan "aamulla" vastaa suunnilleen puolta päivää) hampaita harjatessani muistin kuvaidean, jota olin pyöritellyt joskus alkutalvesta, mutta jättänyt sitten kuitenkin tekemättä. Jotenkin ei sittenkään innostanut. Nyt se sitten pulpahti uudelleen päähän, veikkaan että suurimpana syynä oli Lounan pukeminen eilen, sillä lopuksi iskin sille vielä käteen tuollaisen Rozen Maiden -avaimen. Toi avainhan yhdistyi sitten mun päässä käkikelloon ja siitä takaisin siihen vanhaan kuvaideaan.

Ei mennyt kuin noin puolitoista tuntia, kun jo rämmin pihalla korini kanssa ja kiljaisin ääneen kun testikuvat Lounasta näytti niin kivalta. Ai vitsit, tällä viikolla oon ottanut kaksi tosi kivaa nukkekuvaa (toinen meni siihen diplomiin), ja se on mun itsekriittiselle luonteelle ihan valtavan paljon!

Tältä kuva näytti ennen muokkaamista

Ja tässä se on muokkaamisen jälkeen! Oon koettanut nyt muokkailla vähän "rohkeammin" kuvia, pitkään muokkasin vain sillee melko minimaalisesti. Tai et vähän terävyyttä, lämpöä ja kontrastia, mutta oon tajunnut et niillä väreillä voi leikkiä oikeasti enemmänkin! Vielä en oo ihan villiksi heittäytynyt, tai että tän kuvan tausta ei oo esimerkiksi violetti, mutta ehkä sekin aika koittaa vielä.

Vähän hassuhan tää kuva on, perheenjäsen kuvaili villiksi otokseksi, mutta oon iloinen tästä! Paljoa ei tarvinnut kirota siimojen kanssa ja kaikki tuntui jotenkin vaivattomalta, ah!

Kuvan julkaistuani tosin huomasin, että tuo hame on Lounan päällä vähän huonosti, mutta sovitaan ettei kukaan huomannut sitä. Ja Louna vois kyl hyvin olla sellainen vilauttelija, ette tiiä siitä vielä kaikkea :D

Sit mennään niihin vanhempiin kuviin!

Ja kappas, siellähän mä olen! Välillä pitää ottaa tällasia kuvia, kun mua naurattaa erilaiset asennot joissa möngin kuvia ottaessani. Tässäkin kuvassa oon tehny tollasen ihme kolon tonne lumen sekaan. Tää kuva on otettu reilu vuosi sitten muistaakseni, muistelen et Lounan asettelu oli tosi vaikeaa, mutta lopulta sitten onnistui.

Ja just kun tuolla ylempänä juttelin niistä värileikeistä, niin tää taitaa olla ensimmäinen julkaisuun asti päätynyt värikokeilu tai ylipäätään sellanen johon olin ees vähän tyytyväinen. Ja tää on ihan hauska vihreä! Toi alpacasso on musta hauskan sellanen nostalginen elementti, niitä näkyi joskus tosi paljon nukkekuvissa ylipäätään ja myös mun kuvissa. Pitäis ehkä joskus tehdä sellainen kuvien tyylimuutoksen tarkastelupostaus. Vois olla kiinnostavaa! (ja siis rakastan nostalgisoida, ok?)

Aa hei nyt tajusin et toi äskeinen kuva oli viimeisiä mitä otin ennen Kajon saapumista! Ihan kummallista ajatella, että sellainenkin aika on ollut, et Kajoa ei vielä ollut??

Tää kuva on ihan eka jonka Kajosta kameralla otin ja tällä kuvalla myös esittelin Kajon instassa. Pitäis ottaa enemmän AIW-kuvia, kun mulla tää kaksikko on! (ja siis tää naurattaa, koska Optical Alice ei oo ikinä ollut kovin korkeella mun grail-listalla, mutta sit hän päätyi tänne ja se on ihanaa)

Tää kuva oli musta tosi hauska toteuttaa! Kokeilin ekaa kertaa piirtää nukkekuvaan, toista kertaa ei oo vielä tullut, mutta vähän polttelis kyllä kokeilla taas. Jospa keksisin jonkun idean! Ihan täysin tyytyväinen en tähän ole, mutta ekaksi kokeiluksi varmaan ihan hyvä? Löysin tällaisen videonkin, jonka oon silloin piirtämisestä ottanut, lieköhän jäänyt julkaisemattomaksi kokonaan?

Sitten vielä viimeinen kuva! Tää on tuon tämänpäiväisen kanssa vähän samassa joukossa, ei ehkä se kaikista tyypillisin mun ottama kuva. Muistelen, että tää kuva oli alunperin jotain kuvakilpailua varten, teemana taisi olla joku unihomma? Mutta tästä tuli ihan hauska! Jos nyt muokkaisin tän, tekisin sängystä ja tyynystä vähän isommat, tässä ne siis ovat ihan oikeassa koossaan. 

Värimaailma on tosi sopiva Kajolle, tollanen heleys ja hempeät sävyt on sen juttu! (Pohdin äsken hävettävän pitkään, että mikäs Kajossa näyttäää oudolta tässä kunnes tajusin, että ripset on vielä mustat! Hah!)

Ja näin olemme päässeet loppuun! Kiva, jos luitte tänne asti ja kiitos vielä kuvatarinan uusimman luvun kommenteista ja kuvatarinakeskusteluista instan puolella, oli ihana huomata, että kuvatarinalle on edelleen kysyntää vaikka sen tekemisessä on ollut vähän taukoa! <3

6. Kun tuuli ylittää tuhat rajaa

Moi vaan!

Nyt on viimein ylioppilaskirjoitukset takana ja pääsen jatkamaan kuvatarinaa. Oon kaivannut tätä niin paljon! 

Mikäli tässä muutaman kuukauden aikana on unohtunut, että mikäs juttu tää olikaan, niin täältä pääset lukemaan edellisiä osia!

Luvun lopusta löytyy jälleen musiikkia, arvostan jos jaksatte kuunnella sen vielä lukemisen päätteeksi. (tai vaihtoehtoisesti lukea sanoituksen, jos kuuntelu ei nappaa, löydätte sanat täältä)

Luku 6

Kun tuuli ylittää tuhat rajaa

Jälleen yksi uneton yö. Yö, jolloin en saa sitä päästäni. 

En pysty tähän. Olen menettämässä jotain, mitä olen vuosia vaalinut,

Salaisuuteni, ikioman eläimeni. 

~ ~ ~ 

muutama tunti myöhemmin

Louna: *kuiskaa* Huomenta. Tietäisitpä vain, kuinka suloinen oletkaan nukkuessasi.

*nousee ylös ja lähtee tassuttelemaan kohti keittiötä*

Louna: Nousithan sinä lopulta! Onko kaikki hyvin?

Kajo: Nukuin vähän huonosti, ei muuta.

Louna: Aivan, mietinkin mikä maamyyrä sängyssä pyörii kun koetin saada unen päästä kiinni. Mutta hei, tein aamupalaa! Haluatko pannukakkuja? Viisi vai kymmenen? Vai ehkä kenties 15, itse ainakin olen kovin pannukakun tarpeessa, on sitä puolukkahilloakin.

Kajo: *hengittää syvään sisään ja ulos* Ei kiitos.

Louna: Kajo rakas. Ei lähdetä tänään tähän eihän?

Kajo: Voi kun se olisikin vain oma päätökseni. Kamalan helppoa hei. Voisinkin tästä itse asiassa vaikka lopettaa tämän pelleilyn tältä istumalta ja sillä selvä, niinkö? 

Louna: En minä tietenkään sitä tarkoittanut...

Kajo: *keskeyttää Lounan* Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin, miten monta vuotta olenkaan tässä haaskannut. *naurahtaa katkeruutta äänessään*

Louna: *korottaa ääntään* Tajuatko sä ollenkaan kuinka huolissani mä susta olen? Et voi antaa itsesi olla ikuisesti jonkun toisen ohjailtavissa. 

Kajo: *tuijottaa sanomatta sanaakaan* 

Louna: Hei? Mikä on?

Kajo: Ei. Älä sano sitä. Olen minä, en ole se toinen. En ole...

Louna: Nyt Kajo rauhoitut.

Kajo: *huutaa* Älä hoe sitä nimeä! Enkä tarvitse sinua siihen komentelemaan. Tajuatko?

Louna: *kavahtaa kauemmas* 

Kajo: *huitaisee astioita pöydällä*

~ ~ ~ 

Louna: Shh olen tässä. 

Kajo: *itkee* Anna anteeksi. Anna anteeksi Louna, en tarkoittanut tuhota kaikkea kauniisti kattamaasi. Se sai vallan, yliotteen. Se vihaa sinua.

Louna: *silittää Kajon hiuksia* Mutta sinä et vihaa minua, ethän? Tärkeintä todella olet sinä, ei se toinen.

Kajo: Ymmärrätkö, etten aina tiedä kumpi puhuu? Omat ajatukseni sekoittuvat sen toisen ajatuksiin. Siitä luopuminen tuntuu siltä kuin laittaisin itseni puoliksi ja heittäisin toisen puolen pois. En koskaan satuttaisi sinua, jos se olisi vain itsestäni kiinni.

Louna: Eniten satutat nyt itseäsi, et minua. 

Kajo: Entä jos se ei luovuta koskaan? Entä jos luovutan ennen sitä?

Louna: Et luovuta. Vuosien pimeydestä ei juosta valoon ajassa, joka kuluu silmien räpäyttämiseen. En olisi saanut olettaa, että voit jo nyt paljon paremmin.

Kajo: *nyyhkäisee* Mutta entä jos eteneminen muistuttaa lähinnä ryömimistä?

Luona: Enhän minä sanonut että pakko on juosta, höpsö, ihan jokainen eteenpäin liikkuva askel on tärkeä.

Kajo: Jos sitten tästä ottaisin askeleen keittiöön?

Louna: Se onkin oikein hyvä askel. Sovitaanko myös, että ensi kerralla et huiskaise niitä astioita? Niiden lasinsirujen siivoaminen lattialta ja käsistäsi kesti tovin jos toisenkin.

Kajo: *kuiskaa* Ja ottaisin niitä pannukakkuja, kiitos