perjantai 31. maaliskuuta 2023

6. Kun tuuli ylittää tuhat rajaa


Moi vaan!

Nyt on viimein ylioppilaskirjoitukset takana ja pääsen jatkamaan kuvatarinaa. Oon kaivannut tätä niin paljon! 

Mikäli tässä muutaman kuukauden aikana on unohtunut, että mikäs juttu tää olikaan, niin täältä pääset lukemaan edellisiä osia!

Luvun lopusta löytyy jälleen musiikkia, arvostan jos jaksatte kuunnella sen vielä lukemisen päätteeksi. (tai vaihtoehtoisesti lukea sanoituksen, jos kuuntelu ei nappaa, löydätte sanat täältä)

Luku 6

Kun tuuli ylittää tuhat rajaa




Jälleen yksi uneton yö. Yö, jolloin en saa sitä päästäni. 
En pysty tähän. Olen menettämässä jotain, mitä olen vuosia vaalinut,

Salaisuuteni, ikioman eläimeni. 

~ ~ ~ 

muutama tunti myöhemmin


Louna: *kuiskaa* Huomenta. Tietäisitpä vain, kuinka suloinen oletkaan nukkuessasi.

*nousee ylös ja lähtee tassuttelemaan kohti keittiötä*




Louna: Nousithan sinä lopulta! Onko kaikki hyvin?

Kajo: Nukuin vähän huonosti, ei muuta.

Louna: Aivan, mietinkin mikä maamyyrä sängyssä pyörii kun koetin saada unen päästä kiinni. Mutta hei, tein aamupalaa! Haluatko pannukakkuja? Viisi vai kymmenen? Vai ehkä kenties 15, itse ainakin olen kovin pannukakun tarpeessa, on sitä puolukkahilloakin.


Kajo: *hengittää syvään sisään ja ulos* Ei kiitos.

Louna: Kajo rakas. Ei lähdetä tänään tähän eihän?

Kajo: Voi kun se olisikin vain oma päätökseni. Kamalan helppoa hei. Voisinkin tästä itse asiassa vaikka lopettaa tämän pelleilyn tältä istumalta ja sillä selvä, niinkö? 

Louna: En minä tietenkään sitä tarkoittanut...

Kajo: *keskeyttää Lounan* Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin, miten monta vuotta olenkaan tässä haaskannut. *naurahtaa katkeruutta äänessään*

Louna: *korottaa ääntään* Tajuatko sä ollenkaan kuinka huolissani mä susta olen? Et voi antaa itsesi olla ikuisesti jonkun toisen ohjailtavissa. 

Kajo: *tuijottaa sanomatta sanaakaan* 

Louna: Hei? Mikä on?

Kajo: Ei. Älä sano sitä. Olen minä, en ole se toinen. En ole...


Louna: Nyt Kajo rauhoitut.

Kajo: *huutaa* Älä hoe sitä nimeä! Enkä tarvitse sinua siihen komentelemaan. Tajuatko?

Louna: *kavahtaa kauemmas* 

Kajo: *huitaisee astioita pöydällä*

~ ~ ~ 

Louna: Shh olen tässä. 

Kajo: *itkee* Anna anteeksi. Anna anteeksi Louna, en tarkoittanut tuhota kaikkea kauniisti kattamaasi. Se sai vallan, yliotteen. Se vihaa sinua.

Louna: *silittää Kajon hiuksia* Mutta sinä et vihaa minua, ethän? Tärkeintä todella olet sinä, ei se toinen.

Kajo: Ymmärrätkö, etten aina tiedä kumpi puhuu? Omat ajatukseni sekoittuvat sen toisen ajatuksiin. Siitä luopuminen tuntuu siltä kuin laittaisin itseni puoliksi ja heittäisin toisen puolen pois. En koskaan satuttaisi sinua, jos se olisi vain itsestäni kiinni.

Louna: Eniten satutat nyt itseäsi, et minua. 


Kajo: Entä jos se ei luovuta koskaan? Entä jos luovutan ennen sitä?

Louna: Et luovuta. Vuosien pimeydestä ei juosta valoon ajassa, joka kuluu silmien räpäyttämiseen. En olisi saanut olettaa, että voit jo nyt paljon paremmin.

Kajo: *nyyhkäisee* Mutta entä jos eteneminen muistuttaa lähinnä ryömimistä?

Luona: Enhän minä sanonut että pakko on juosta, höpsö, ihan jokainen eteenpäin liikkuva askel on tärkeä.

Kajo: Jos sitten tästä ottaisin askeleen keittiöön?


Louna: Se onkin oikein hyvä askel. Sovitaanko myös, että ensi kerralla et huiskaise niitä astioita? Niiden lasinsirujen siivoaminen lattialta ja käsistäsi kesti tovin jos toisenkin.

Kajo: *kuiskaa* Ja ottaisin niitä pannukakkuja, kiitos