Armas aika

Hei! <3

Viime postauksessa haaveilin talvisten kuvien ottamisesta, ja onneksi haaveeni toteutuivat!

Marraskuun lopussa eräänä aamuna herätessäni mua jopa vähän liikutti miten kaunista ulkona oli. Ei siinä sitten auttanut muu kuin napata Malva matkaan ja käydä jäädyttämässä sormet lähimetsässä. :D
Hankin alkusyksystä Malvalle Callien stock-asun osia ja oon ollut niistä kyllä tosi iloinen. Ne sopivat Malvan hahmolle loistavasti. Pitäisi askarrella vielä uudet sarvet, nuo tämänhetkiset ei oo musta tarpeeksi hyvät ja valuu jatkuvasti päästä XD

Mikä kaunokainen <3 <3

Nää käsikoristeet on musta niin ihanat, lapsena mulla oli sellainen Pähkinänsärkijä-Barbie, jolla oli samantyyliset (joista hukkasin toisen alta aikayksikön XD )

Sekä marraskuu että joulukuu ovat huristaneet hurjaa vauhtia eteenpäin. Opiskelu ja arki ylipäätään on ollut melko tahmeaa ja puuduttavaa, toivon kovasti, että vuoden vaihtumisesta ja uusista kursseista saisi vähän uutta puhtia tekemiseen. 

Noiden marraskuun lumien jälkeen lunta (eikä liioin aurinkoakaan) ei ole enää näkynytkään, joka on harmittanut kovasti. Mulla oli suunnitelmia joulukuvien ottamisesta ennen kuin suuntaan kotikotiin joulun viettoon, mutta jätin sitten suunnitelmat toteuttamatta, kun lumettomuus harmitti niin paljon. Ehkä jos alkuvuodesta tulisi lunta voin ottaa joulukuvat jo varastoon?

Viime viikonloppuna lähdin kuitenkin Kajon kanssa ihastelemaan jouluvaloja, ja oon kyllä iloinen, että käytiin! En saa varmaankaan koskaan tarpeekseni bokeh-efektistä.

Kajo on asunut suunnilleen koko syksyn tässä maailman kauneimmassa päähineessä, jonka on tehnyt @plasticgeass <3

Tähän kuvaan tuli musta ihan hirmuisen ihana tunnelma, voi pieni Kajo <3 <3

Ihanaa joulunaikaa teille kaikille! <3

Taikakukkien paluu

 Täällä ollaan taas!

Seuraavaksi olisi luvassa muutamat tänä syksynä ottamani kuvat ja yleistä hölinää. Mulla on ollut kiva syksy! Opiskeluhommia olisin voinut tehdä vähän reippaamminkin, mutta tilanne ei ole ainakaan vielä niin pahassa kriisissä miltä välillä tuntuu. :D 

Mulla on siis menossa viimeinen kandivuosi, joulun jälkeen pitäisi aloittaa itse kandin kirjoittaminen, hui! Koitan tässä parhaillaan paketoida sivuaineita kasaan, (saatan "katsoa" etäluentoa tässä postausta kirjoittaessa) jotta sitten keväällä voisi keskittyä vain kandiin eikä tarvitsisi suorittaa enää muita kursseja. Opiskelujen ohella oon tehnyt vähän töitä, oon ollut niistä iloinen. Onni on tehdä sellaisia töitä, jotka tuntuvat itselle merkityksellisiltä! 

Kuvaaminen on myös tuntunut mukavalta. Mulla on jotenkin vähän sellainen kynnys aina lähteä tuonne ulos kuvaamaan, tuntuu että oon nykyään paljon tietoisempi katseista, joita kuvatessa usein kerää. Mutta useinhan nukkeja katsotaan ihaillen ja lempeällä uteliaisuudella, joten eipä niistä kai pitäisi liikaa välittää. Enkä lopulta oikein välitäkään! Mua vähän houkuttelis ottaa jotain siimakuvia pitkästä aikaa, mutta pelkään että mulle tulee paha mieli, jos en onnistu :D Ehkä juuri siksi kuvaaminen on tuntunut tänä syksynynä kivalta, että oon vaan astellut ulos kuvaamaan ilman sen suurimpia suunnitelmia tai paineita. Mutta jospa sitä jonkun joulukuvan ottaisi...

Kajon kanssa suunnattiin viime syksyn tavoin kuvaamaan yhdelle mun lempikuvauspaikoista, sillä siellä kukki vielä syyskuussakin! Mietin kuvatessa, että mikä mulle tulee Kajon lookista mieleen ja lopulta näitä kuvia editoidessa totesin, että jotain samaa tässä on kyllä Alice through the looking glass -elokuvan Valkoisen kuningattaren kanssa. Ehkä?

Nää kasvit oli ihania, jotenkin pehmeitä??

Tässä kuvassa on mulle jotain nostalgista, lapsuudenkotini pihassa oli kaksi suurta tammea, joiden luona kuvasin nukkeharrastukseni alussa tosi paljon <3

Ja sitten niiden sinisten taikakukkien vuoro, nää on musta edelleen ihmeellisiä!

(nää kuvat on muokattu vanhalla tietokoneellani ja näköjään uudella koneellani noissa kukissa on sellainen violetihtava sävy, jota en niihin halunnut mur, mutta en jaksa muokata uudestaankaan)

Onnistuin tänä(kin) syksynä myöhästymään kaikista kauneimmasta ruskan loistosta??? Ihailin sellaisia hirmu kauniita punaisena hohtavia puita kotimatkallani, mutta sitten en vaan saanut itseäni ja nukkejani roudattua paikalle ennen kuin ne kaikki lehdet oli jo maassa :(( 

Se harmitti mua kovasti!

Muutaman kuvan räpsäisin Kajosta (huomaako jostain, kuka on tällä hetkellä mun lempilapsi?) silti kotipihalla.

Kynnet sopivat hyvin yhteen mekon kanssa <3

Mulla on muuten tuosta samasta kankaasta hame, sanoisin että parhaita löytöjäni Eurokankaan palalaarista!

Ja sitten!! Tänään heräsin siihen, että ulkona paistoi aurinko ja sen lisäksi maa oli kuurassa!! Hihkuin lähimetsässä ääneen, kun kaikialla näytti sellaisilta ihanilta joulukorteilta, joissa on kimalletta <3 <3

Kameran eteen pääsi tällä kertaa Louna ilveshatussaan. Ensi kerralla täytyy kyllä kiikuttaa Malva kuvattavaksi, raukka on jäämässä pahasti paitsioon.

Sain Lounan juuri tuohon varvikkoon, ja sitten aurinko meni pilven taakse. Seisoin sitten keskellä metsää tumput suorina odottamassa, että se palaisi takaisin :D

Otin tällaisia makoilukuvia myös sellaisella ihanalla sammaleella, mutta sitten ne yhdistyi päässäni johonkin sellaisiin metsästäjien ottamiin kuviin, joissa kuvataan saalis jotenkin havujen kanssa aseteltuna. Kiero mieleni toisaalta jotenkin nautti mielleyhtymästä, mutta jätän ne nyt kuitenkin laittamatta :D

Nyt postauksen valmiiksi saatuani nostin katseen koneesta ylös, ja ulkona sataa lunta!!  Odotan jo ihan hirmu innolla lunta ylipäätään ja sitä, että pääsisin kuvaamaan nukkeja lumessa. Toivotaan, että ensi postauksessa olisi sitten sellaisia kuvia! <3

3. Vaaleanpunamekkoinen tyttö

Hei vaan!

Minä ja pieni tarinani olemme jälleen täällä, vaikka arjen kiireet ja alati vähenevä luonnonvalo koittavat laittaa kapuloita rattaisiin. Oon hieman epävarma tästä luvusta, tää tarina pyristelee toisinaan vahvasti ulos dialogista ja musta on ehkä vähän hassua tehdä kuvatarinaa, joka sisältää näin "paljon" ihan vain tekstiä, mutta tällainen tästä on kovaa vauhtia tulossa. Kertokaa toki ajatuksia kommenteissa, kuulen niitä mielelläni <3

Sisältövaroitus: painopuhe, itsetuho

Luku 3

Vaaleanpunamekkoinen tyttö

Se oli kuin mikä tahansa ilta.

Halpoja drinkkejä, välkkyviä valoja ja musiikkia, jonka jyskytyksen tunsi päässään vielä seuraavana aamuna.

Tai yleensä päässä kyllä jyskytti päänsärky,

Mutta usein seuraavana aamuna jyskytti myös sydän.

Oli kiharatukkaisia, lyhythiuksisia ja niitä, joiden kasvot täyttyivät pisamista.

Naururyppyjä silmissä, jotka saivat polvet notkahtamaan.

Syvänpunaisella huulipunalla punattuja huulia. Kauniita silmiä, joita ajattelin päivän tai kaksi.

Mutta mikään ei johtanut enää selvinpäin pidemmälle. Ei edes se kissansilmärajauksinen.

Sinä iltana hikinen tunnelma ja basson iskut tuntuivat liialta. Oli pakko haukkoa henkeä pihalla.

Ilta oli lämmin, vaikka oli vasta huhtikuu. Ehkä siksi hän oli pukeutunut niin kevyesti, kevytkenkäisesti.

Tavalla, jota en yhdistäisi baari-iltaan.

Ehkä siksi hän näyttikin niin eksyneeltä, sellaiselta joka kyllä palaa kotiin ensimmäisinä yöpakkasina.

Hän kuljetti katsettaan minussa. Pysähtyi silmiin.

Tiesin, että olin mennyttä. Halusin hänet.

 ~ ~ ~ ~ 

Kajo: Hei rakas! Ehditkö antaa arvion?

Louna: Toki, tosin näytät kauniilta ihan sama mitä päällesi kiskaiset.

Kajo: No sinustapa on sitten apua. Miltä näyttää?

Louna: *henkäisee*

Kajo: Niinpä! Eikö olekin uskomaton! Siivosin vaatekaappia, ja en ollut uskoa silmiäni. Miten voi olla, että näin kaunis mekko on jäänyt sinne vain pölyyntymään? Pitäisikö tänne alle laittaa sukkahousut? 

Kajo: Hei? Eihän tää kai ihan noin kamala ole?

Louna: Ei, ei tietenkään! Näytät ihanalta! 

Louna: Mun on pakko lähteä töihin ihan kohta, mutta ehtisitkö nopeasti käymään tuolla?

Kajo: Niin missä?

Louna: *virnistää* En vielä pedannut sänkyä.

    ~ ~ ~ ~ 

Oikeastaan oli ihme, etten ollut nähnyt häntä koskaan aikaisemmin. Törmännyt lehtijuttuihin, nähnyt televisiointeja tai kuullut huhuja kaupungilla. Sukupolvensa taitavin, uskomaton, mykistävä. Sitä kaikkea hän oli. Mutta enhän ole koskaan välittänyt sirkuksista. 

Huhtikuun kova valo tuskin tuntui miltään ihmisestä, jonka jokaista liikettä seuraa valokeila pilkkopimeässä teltassa. Mikään valo tuskin oli niin kova kuin teltan lattia sille pudotessa. Sillä niin oli alkanut tapahtua. Ensimmäisillä kerroilla syy laitettiin vaijereiden ja näyttämöhenkilökunnan harteille. Kevään edetessä pidätin hengitystäni nousevan katsomon ylärivillä, aivan kuin keuhkoistani ulos virtaava ilma olisi se, joka saisi ensimmäisen horjahduksen aikaan. Johonkin sellaiseen ulkopuoliseen tekijään hän uskoi viimeiseen asti, ja niin halusin minäkin. 

Köysiä käsiteltiin vähemmän liukkaiksi ja trapetsien tankoja hiottiin ja huollettiin. Mekoista ratkottiin irti tyllikerroksia, vaikka ne eivät olleet koskaan mitään painaneetkaan. Pian lähes mitään ei painanut myöskään tyttö, joka nyki teltan varjoissa tuloksetta ohutta kangasta mustelmiensa peitoksi. Kannoin kesäillasta toiseen pientä pitsein ja helmin koristeltua myttyä kaupungin toiselta laidalta kotiini, kun kapeat sääret eivät enää kantaneet. Lopulta marssin tirehtöörin vaunun ovelle ja ilmoitin, että sirkus saisi luopua yhdestä vetonauloistaan. Vaikka minulla ja sillä omahyväisellä keski-iän roimasti ylittäneellä silinterihatulla oli hyvin vähän yhteistä tiesimme kummatkin, että ilmoituksestani ei keskusteltu. Se nieltiin yhtä mukisematta kuin miekat illan näytöksen avaavassa ohjelmanumerossa. Hiekkakentälle jäi telttakeppien reiät ja vaunujen painaumat sirkuksen jatkaessa matkaansa. Minun sänkyyni jäi Malva. 

                                                                                            ~ ~ ~ ~