Blogi kymmenen vuotta!

Tämän blogin perustamisesta on kymmenen vuotta. Käsittämätön juttu.

(Oikeastaan perustamispäivän vuosipäivä oli jo huhtikuussa, mutta juhlistetaan nyt vielä silti heh)

Löysin postausluonnoksistani keväällä jonkun hyvin muinaisen (lue: vuosia vanhan) kysymyspatteriston. En ollut saanut aikaiseksi tehdä postausta loppuun (näköjään kantava teema tässä blogissa vuodesta toiseen), mutta ajattelin, että säästän osan kysymyksistä ja aloitetuista vastauksista ja käyn tätä kulunutta kymmentä vuotta läpi niiden avulla. Luvassa on siis aimo annos nostalgiahölinää, koittakaa kestää!

Keräiletkö muita nukkeja, jos niin mitä? (tähän samaan dumppaan kaiken muun harrastuksen aloittamisesta heh)

En keräile! En oo ikinä ollut innostunut Barbeista sillä tasolla kun jotkut kaverit olivat (mulla oli parhaimmillaan neljä Barbie-nukkea) ja musta tuntui ettei muista nukeista oikein edes tiedetty omassa kaveriporukassani :D Muistan kuitenkin, että oon kuvannut barbejani ja kaikkea muuta epämääräistä kukista takapihan oraviin, koska kuvaaminen jotenkin kiinnosti mua. En oikein muista mistä se kiinnostus oli peräisin, ehkä siitä, että kotikotonani on aina valokuvattu. Mutta joka tapauksessa olin kuvannut jo jonkin aikaa ennen blogin perustamista, ehkä vuoden tai kaksi, en muista tarkkaan. 

Oon kuitenkin keräilijäluonne, vaikka nukkeja en ole keräillytkään! Mulla on edelleen melko vaikuttava kokoelma Sylvanian Families -hahmoja, oon keräillyt niitä yli 15 vuotta. Kokoelma karttuu nykyään tosin vain satunnaisesti yllätyspussien voimin, niitä on jotenkin vaikea vastustaa :D
Sylvanialaisia kuvasin myös, etenkin silloin, kun tein sisarukseni kanssa hahmojen elämästä kertovaa sanomalehteä!

Tästä kuvasta olin tosi ylpeä, tää oli pöytätietokoneen taustakuvanakin!

Tästä ollaan lähdetty <3

Oon niin iloinen, että tällainen kuva on otettu!

Tässä ollaan mun alkuaikojen kuvien ytimessä. Otin barbeista paljon sellaisia baletti- ja voimistelukuvia, ehkä siksi, että kävin itse tanssitunneilla. Barbeilla oli myös kuviin sopivia vaatteita, sillä mulla oli nukkeina Joutsenlammen Odette ja Pähkinänsärkijän Clara <3 

Alkuaikoijen kuviin liittyi vahvasti myös se, että nukkekokoisia tavaroita tai lavasteita ei välttämättä ollut. Kuvasin nukkeja esimerkiksi "ihan oikean" pulkan kyydissä tai keinumassa lähileikkipuistossani. Ehkä sellaisia kuvia otettiin ylipäätään enemmän silloin?

Schleichin Bayla-keijut olivat musta i h a n i a, haaveilin niiden omistamisesta myös kovasti. Kuvasinkin niitä sitten jonkin verran, mutta se oli sitten kuitenkin vähän tylsää, kun keijuilla oli vain yksi mahdollinen asento. 

Tässä kuvassa mua liikuttaa tuo isäni askartelema kori (jonka kahva on näköjään teipattu kiinni :D), johon olen kerännyt mansikoita. Näissä vanhemmissa kuvissa on sellaista aitoutta, jota ihailen, nyyh! 

Mainitsin viime syksynä rakkaudestani tähän takkiin ja hattuun, tässä ne ovat käytössä kymmenen vuotta sitten, paras syksylook <3

Ensimmäinen ottamani siimakuva koskaan :D On teippiä, on siimoja, on uskomattoman huono laatu ja hassu rajaus. Mitäpä sitä muuta tarvitseekaan? XD

Ennen pullippeihin tutustumista tutustuin mangaan ja japanilaiseen kulttuuriin, musta tuntuu, että se jotenkin vähän trendasi silloin. Jossakin japanilaista pop-kulttuuria esittelevässä museonäyttelyssä vuonna 2014 oon törmännyt muistaakseni ensimmäistä kertaa pullippeihin ja muihin keräilynukkeihin. Sittemmin nukkeja alkoi tulemaan vastaan enemmänkin, luokkakavereillani alkoi olemaan nukkeja, nukkeblogeja ilmestyi kuin sieniä sateella ja Momiossa (kummallinen, vähän Facebookia muistuttava lasten sosiaalinen media) pullip oli suosituin hashtag päivästä toiseen.

Ensimmäinen "vain" kuvauskäyttöön hankittu nukkeni oli Licca, Sakura (Licca Chan Sweet Paradise), jonka sain jouluna 2015. Sakura oli mulle aikoinaan tosi tärkeä, ensimmäisen Pullip-perheen nukkeni sain vasta lähes kaksi vuotta Sakuran saamisen jälkeen. Nukke ei itse asiassa ehtinyt tulla jouluksi, vaan sain jouluna "kirjeen" nukelta, jossa hän kertoi olevansa kyllä tulossa, mutta koska matka oli niin kovin pitkä ei hän ollut vielä ehtinyt paikalle. Kirjeessä oli vähän pikselinen kuva, ja joulun välipäivät kuluivatkin piinaavassa jännityksessä ja etsin kuvia tulevasta nukestani antaumuksella googlesta. Muistaakseni uudenvuodenaattona Sakura sitten saapui viimein luokseni.

Koin kyllä jonkinlaista alemmuuskompleksia siitä, että nukkeni ei ollut pullip, musta tuntui, että Licca-nuket olivat tuttuja lähinnä joillekin aikuisille keräilijöille. Mutta intoa kuvaamiseen tuo jonkinlainen alemmuuskompleksi ei kyllä vähentänyt, kuvasin suunnilleen päivittäin, joskus monta kertaa päivässäkin. 

Tällainen filtteröinti oli mun bravuureja XD
Tuon villapaidan virkkasin koulun käsitöissä!



Nyt ihan rehellisesti täytyy todeta, että en muistanut ottaneeni tällaisia kuvia... They were just friends?



Tässä kuvassa myös itse virkattua vaatekaappia :D



Tää oli ensimmäinen siimakuva, jonka otin ulkona! Kuvassa oleva Coolcatin collegepaita oli ensimmäinen vaate, jonka olen ostanut (tai äiti osti XD) nukeilleni. Sain sen Helsingin reissulla Kilalasta, tuo pinni tuli kaupan päälle. Olin näistä hyvin onnellinen.
(ja kukapa sitä housuja tarvitsisi skeitatessa XD)

~ ~ ~

Etenkin mun nukkeilun alkuvuosissa näkyi vahvasti sellainen "tee se itse" -henkisyys. Olin ollut lähes koko pienen ikäni nukkekoti-ihminen, ja väkerrellyt sinne vaikka mitä. Nukeille oli hauska alkaa tekemään kaikenlaista, kun mittakaava oli vähän isompi. Perheeni tulostin oli tosi kovassa käytössä samoin erilaiset Youtube-tutoriaalit. Kaikessa siinä askartelussa on musta jotain tosi liikuttavaa ja oon ollut myös tosi luova: tutoriaalien materiaaleista puuttui aina noin puolet, ja sitten vaan sovelsin antaumuksella. Ja sitten oon ollut myös tosi päättäväinen. Jos nukeilta on puuttunut jotain mielestäni tarpeellista, oon pitänyt huolen, että pian ei enää puutu. 

Haluaisin itse asiassa askarrella ja ommella enemmän yhä! Se on parasta puuhastelua <3

Tällaisen repun tekemiseen oli jopa täällä blogissa ohje :D

Montako Pullip-perheen nukkea sulla on?

Saapumisjärjestyksessä:

Sora (Little Pullip Angelic Pretty Luce, saapunut 2017)

Louna (Pullip Classical White Rabbit, saapunut 2020)

Kajo (Pullip Optical Alice, saapunut 2022)

Malva (Pullip Rozen Maiden Keikujaku, saapunut 2023)

En olisi todellakaan uskonut tätä listaa kymmenen vuotta sitten, nyyh!

Syksyllä 2016 luokseni saapui Sora. Vihasin tuota stock-kroppaa, mutta toisaalta sen hyvänä puolena oli se, että nyt ne kaikki nukkekodin kalusteet oli sopivan kokoisia nukkekuviin. Sittemmin Sora tosin sai obitsunsa. Nykyään raukka viettää eläkepäiviään muiden nukkejen vallattua paikkansa kameran edessä, mutta tunnearvo on edelleen suuri <3

Pipon ja kaulahuivin tein missäs muualla kuin koulun käsitöissä. Nämä kuvat ovat ensimmäiset, jotka otin Sorasta ulkona!

Mua huvittaa, miten iloiseksi mut teki se, että mulla oli nukke, joka kuului pullip-perheeseen, vaikkakin sen laitamille. Esimerkiksi se, että nukella oli oma "Feel like so"-lauseensa, oli mulle iso juttu :D 

Sain nuken lahjaksi vanhemmiltani, mua liikuttaa kovasti se, miten he ovat nähneet mun palon nukkeja kohtaan ja päättäneet hankkia mulle uuden nuken vuoden sisään siitä, kun sain Sakuran. Mulle on ollut tärkeää, että vanhempani ovat olleet kiinnostuneita puuhailustani ja tukeneet mua siinä. He eivät ole esimerkiksi koskaan vihjailleet siitä, että että olisiko jo aika lopettaa "nukeilla leikkiminen".

Kokoonpano vuodelta 2016, etualalta näkyy aikansa trendejä Macbookista Converseihin ja Kånkenista Vans-reppuun. 

Tää asetelma taas on luultavasti vuodelta 2018. Oikeassa reunassa proppien klassikko, Tigeristä ostettu ostoskärry. Sinne sai näppärästi kaiken roinan talteen.

Soran myötä mun harrastuksessa alkoi jonkinlainen "uusi aikakausi". Kuvista tuli kunnianhimoisempia ja kuvasin siimojen kanssa usein.

Tämä kuva oli ensimmäinen, jonka julkaisin Instagramissa, joulukuussa 2017.
Luojan kiitos siimojen muokkaustaitoni ovat edes hieman kehittyneet sen jälkeen :D

En löytänyt tästä kuvasta muokattua versiota, mutta ainakin tästä näkee, miten koko homma on kasassa pitkälti sinitarralla :D

Taas on virkattu...

Ensimmäinen kuva Sorasta obitsun kanssa! Voi sitä ilon ja onnen päivää.

Kuvan penkin _hitsasin_ seiskaluokalla koulussa XD 
Jos ei ole vielä selväksi tullut, oon hyödyntänyt käsityötunnit tämän harrastuksen hyväksi ihan aina, kun se vain oli mahdollista.

Yläkoulussa ollessani innostuin kunnolla neulomisesta ja sen myötä neuloin nukeille kasapäin villapaitoja. Mitä enemmän palmikoita sen parempi.

Tällainen pampulakampaus oli usein Soralla, suloinen <3 

Askartelunurkasta päivää, tällä kertaa on väkerrelty enkelikelloa ja jouluherkkuja

Tällainen teekuppikuva oli ensimmäinen kuvani Instagramissa, jota jaettiin storyihin ja joka sai vähän enemmän tykkäyksiä :D

Näitä rekikuvia on useammalta vuodelta <3

Coolcatin college, jälleen ilman housuja...

Olin tähän kuvaan aikoinaan tosi tyytyväinen <3

Tunteellisin nuken hankkiminen?

Lounan hankkiminen tuntui ihmeelliseltä. Mulla oli viimein rahaa pullipin ostamiseen, ja viimein kaikkien vuosien odotuksen jälkeen sain Lounan käsiini. Olin siis heittänyt nukkehaaveen jo menemään sillä oli selvää, että vanhempani eivät ikinä ostaisi niin kallista nukkea mulle mitä pullipit ovat enkä jotenkin uskonut että mulla olisi sen verran "ylimääräistä", että voisin nuken ostaa. Lisäksi CWR ehti olla sold outtina hetken, mutta lopulta olikin hetki jolloin mulla oli kesätöillä kerättyä rahaa ja nukke käytännössä käveli vastaan Instaa selatessa. (Ja kaiken lisäksi Louna vielä saapui nopeammin kuin alunperin oli tarkoitus!)

Classical White Rabbitin stock-hatun hipelöinti tuntui uskomattomalta. Muistan, että pääni mahtui lähinnä ajatus siitä, että onko tuo nukke oikeasti mun. Sain myös valtavia kiksejä siitä, että nuken silmät sulkeutuivat :D 

Ensimmäinen ottamani kuva Lounasta, en malttanut laittaa edes peruukkia päähän :D

Tää tuolikuva on yhä kaikessa simppeliydessään ihan mun lempikuvia Lounasta!

Tärkein nukkesi ja miksi?

Tarviiko tätä edes sanoa? Kajohan se tietysti on. Kajo oli mulle palkinto mielenterveyden eteen tehdystä työstä ja symboli toivolle. 

Tää on edelleen yksiä mun suosikkikuvia Kajosta!

Oon varmaan kertonut tämän joskus ennenkin, mutta tätä kuvaa ottaessani äitini kysyi multa, että onko Kajo mun omakuva. Tuon kysymyksen osuvuus naurattaa mua edelleen :D

Kuten oon ennenkin maininnut, mulle oli tärkeää, että Kajolla on tietynlainen kroppa. 

_Rakastan_ tuon curvy-kropan reisiä, pitäisi ottaa jotain sellaisia kuvia, joissa ne näkyisivät kunnolla!

voi rakkaat <3

Tää on ehkä vähän hassu juttu, mutta toisinaan kun en saa unta ajattelen Lounaa ja Kajoa ja kaikkea mitä ne tekisi yhdessä niin saan helpommin unen päästä kiinni :D

Lempikuvauspaikka? Mikä siitä tekee parhaan?

Tää on helppo! Ehdottomasti puro entisen kotini lähellä. Se on ensimmäinen paikka kotipihan ulkopuolelta, jossa kuvasin nukkeja muutettuani sinne ja siitä tuli heti hirveän rakas. Virtaavassa vedessä on jotain valtavan kaunista ja viehätyn siitä, että kuvaustilanne on usein vähän haastava sen veden takia. Lisäksi oon kuvannut tuolla useamman osan kuvatarinasta. Alla muutama kuva vuosien varrelta, tuonne osui loistava iltavalo.

Huomatkaa silkkipaperista tehty mekko, joka on muotoiltu Soran päälle loom bands -kuminauhalla :D

Mieleenpainuvin harrastuksen kautta käyty keskustelu?

Aloitin nukkeilun (ja tämän blogin!) ystäväni kanssa ja tuolloin emme puhuneet suunnilleen mistään muusta kuin nukeista. Keskustelu ei ehkä sisällöltään ollut kovin mieleenpainuvaa, lähinnä haaveiltiin tietyistä malleista ja pohdittiin, millainen peruukki millekin nukelle sopisi ja tietysti ruodittiin muiden harrastajien nukkeja ja kuvatarinoiden käänteitä, mutta mieleenpainuvaa on se innostus, joka silloin oli. 

Noissa kymmenen vuoden takaisissa keskusteluissa oli jotain sellaista paloa, jota on ehkä vaikea tavoittaa enää, vaikka nuket ja tää harrastus on mulle edelleen tärkeitä. Nykyään en esimerkiksi oo perillä uusista nukeista samalla tavalla kuin silloin :D 

Tässä viimeisen parin vuoden sisään musta on ollut innostavaa ja ihan tosi jännittävää tavata joitakin nukketyyppejä kasvotusten! Niin villiä, että siellä ruudun takana on oikeita ihmisiä.

Tunnetko voivasi näyttää persoonasi käyttäjälläsi?

Muhun on iskostunut aika lujaa sellainen alakoulun pelottelu, että kaikki mitä nettiin julkaiset säilyy siellä ikuisesti. Oon siis aika tarkka siitä, mitä kerron itsestäni. Musta ei oo nukkepiireissä näkyvissä esimerkiksi kasvokuvaa tai etunimeä. 

Silti mä kyllä koen, että ainakin jotain musta välittyy sinne ruudun toiselle puolelle. Ehkä?

Tietääkö ystäväsi käyttäjästäsi tai harrastuksestasi?

Lähimmät ystävät tietävät kyllä! (tai no, ala-asteella varmaan kaikki tiesivät kun mulla oli nukkekuvia profiilikuvina ja kuvasin niitä alueilla, jossa iso osa luokkakavereista asui) 

Osa mun ystävistä on entisiä nukkeilijoita, joten heidän kanssaan voin jutella jopa niin, että he jotain asiasta ymmärtävät ja sitten on ystäviä jotka jaksaa (tai ainakin esittävät jaksavansa) kuunnella kun selitän kaikenlaista vaikkeivat nukeista paljoa tiedäkään. Jossain vaiheessa selvisi, että yksi ystävistä oli käynyt lukemassa kuvatarinaa ja totesi, että "musta tuntu vähän jotenkin kielletyltä lukea kun et sä puhu niistä liiemmin mitään :D". 

Hups.

Ja tietysti nuket on aika isosti esillä mun kirjahyllyssä, joten yleensä kun mun luona tulee joku käymään niin jossain vaiheessa multa kysytään, että mitäs nää nuket on :D

Mistä olet harrastuksessa kiitollisin?

Tää harrastus on ollut suurin syy sille, että opettelin valokuvaamaan. Nuket ovat varmasti ylipäätään syy sille, että valokuvaus jäi mun elämään itseilmaisun muotona ja oikeasti kiinnostuin siitä. Luulen, että en olisi jaksanut kuvata kukkia, oravia ja satunnaisia leluja yhtä kauan ja samalla palolla, kuin nukkeja. 

En siis usko, että valokuvaisin saatika olisin opiskellut kuvajournalismia, jos en olisi alkanut kuvaamaan nukkeja.

Ja vaikka mielen haasteet ja opiskelu ovat vieneet mua kauemmas nukkeharrastuksesta ja saaneet mut epäaktiivisemmaksi, niin toisaalta nukkeilu on myös tukenut mun mieltä ja opiskelua. Tein esimerkiksi lukiossa kuvisdiplomin nukkekuvista (joka on näköjään vieläkin esittelemättä täällä, hups) ja monet mun vähäisistä kuvanmuokkaustaidoista ovat lähtöisin nukkekuvien muokkaamisesta. 

Mielen osalta nukkejen kuvaaminen on ollut mulle sellaista aivot narikkaan -puuhaa ja oman luovuuden testailua ja sillä leikittelyä. Ja joku siinä nukkejen kanssa metsään tarpomisessa on jotenkin lohduttavaa. Tai se, että keskittyy hetken vain siihen, on siellä luonnossa ja tekee sellaista juttua, joka on kulkenut mukana jo aika kauan. Musta tuntuu tärkeältä, että jokin harrastus on lopulta pysynyt elämässäni nämä kaikki vuodet. Oon kasvanut tän harrastuksen parissa aikuiseksi.

rakastan tätä kuvaaaa <3 <3

Mitä sanoisit aloittelevalle itsellesi?

Sun unelmien on todella mahdollista toteutua, kun vaan jaksat odottaa!! 12-vuotias minä ei jaksanut uskoa, että saisi vielä Classical White Rabbitin joskus käsiinsä.

Nykyään usein kun otan kuvia löydän itseni ajattelemasta, että otan just sellaisia kuvia joiden ottamisesta oon haaveillut silloin harrastusta aloittaessa. Nyyh! 

Oon lopulta myös jollain tavalla iloinen siitä, että en saanut haluamaani heti. En ehkä olisi osannut arvostaa Lounaa (ja muitakin nukkejani) yhtä paljon, jos en olisi odottanut sen saamista ja haaveillut siitä vuosien ajan.

~ ~ ~

Kiikutin alkukesästä Lounan, Kajon ja Malvan lähimetsään, en ollut kuvannut heitä kaikkia ennen yhdessä. Metsässä tuoksui sellainen ihana huumaava alkukesän tuoksu ja puiden läpi läikehti sellainen vaaleanpunaiseen taittava valo. Lopulta en kyllä ollut kovin tyytyväinen kuviin, jotka otin koko konkkaronkasta, mutta oli silti ihanaa kuvata.

<3 <3 <3

Suurkiitos teille kaikille, jotka olette lukeneet tätä blogia näiden vuosien saatossa! 

Jatketaan samaan malliin <3