1. Lounatuuli tuo pienen laulun

Moi taas!

En malttanut millään odottaa enää kauempaa ja päätin julkaista uuden osan kuvatarinaa jo nyt!

Kiitos kaikista kommenteista joita sain prologiin liittyen blogissa ja Instagramissa, ilahdutti huomata kuinka moni oli käynyt blogia vilkuilemassa. Tästä tää tarina pikkuhiljaa lähtee käyntiin, on taas Kajon vuoro puhua.

Luku 1

Lounatuuli tuo pienen laulun

Turvapaikka. Se tämä on. Vesi solisee, virtaa eteenpäin vaikka kaikki muu tuntuisi junnaavan paikoillaan. Ajattelen tätä ääntä kun en saa unta. Ajattelen pientä ja kevyttä kohinaa.

Tekisi mieli heittäytyä virran vietäväksi, kellua. Tuntea jonkun muun kannattelevan, tuntea itsensä painottomaksi veden ympäröidessä. Vesi nostaa aina pintaan. Syvältäkin.

*jossain rasahtaa*

Kajo: *huudahtaa säikähdyksestä*

Louna: Ai! Sori, en huomannut sua ollenkaan. Et osaisi sanoa mistä pääsisi nopeiten takaisin tuonne ison tien laitaan?

Kajo: *ärähtää* Älä vaan sano, että oot joku marjastaja? Aina ne lähtee liian kauas säntäilemään.

Louna: *naurahtaa* Noh, voisihan sitä niinkin sanoa, tosi paljon puolukoita täällä! Niin olisiko sun ihan mahdotonta neuvoa mulle se reitti?

Kajo: *huokaisee ja nousee ylös pudistellen sammaleita vaatteistaan* Eipä tässä kai ole vaihtoehtoja.

Louna: Jes! *Lähtee seuraamaan Kajoa selittäen innokkaasti marjaämpärinsä sisällöstä*

Hetki myöhemmin

 Louna: Siellähän se tie jo näkyykin! Kiitos paljon, en ymmärrä miten onnistuinkin tuolla metsässä kadottamaan suuntavaistoni. Ehkä ensi kerralla osaan jo paremmin. 

Kajo:  Toivottavasti, en minäkään tuolla aina istuskele kaikenlaisia harhailijoita pelastamassa.

Louna: Et tietenkään! Joskus sitä vaan onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kiitos vielä, toivottavasti ei törmäillä ainakaan näissä merkeissä enää uudelleen! *kääntyy kannoillaan*

Kajo: *Jää hämmentyneenä paikoilleen* Ainakaan näissä merkeissä?

Hetki myöhemmin

Louna: *Puhdistaa marjoja puhuen samalla puhelimeen*

Louna: Et muuten arvaa miten onnekas tänään olin! Lähdin tapani mukaan vähän sinkoilemaan marjojen perässä ja sitten en tiennytkään missä olin. Kännykästä loppui akku alta aikayksikön, mutta sitten törmäsin sattumalta johonkin toiseen retkeilijään, joka osasi neuvoa mut takaisin pyörän luo. Uskomatonta! 

Louna: Niin mitä kysyit? Siis en mä itseasiassa edes tullut kysyneeksi! *naurahtaa epäuskoisena* Miten voin olla tällanen etten edes kysynyt sen nimeä? Hän niin kiltisti osasi pelastavana enkelinä ohjata mut takaisin lähtöpaikkaani. Älä nyt yhtään naura siellä!  Ja hei muistakin tulla huomenna, tarvitsen kipeästi apua kaikkien noiden pihatöiden kanssa. Miksi ikinä muutin tällaiseen mökkiin jossa on tätä pihaa näin jumalattomasti? 

*katkaisee puhelun*

Louna: *pohtii ääneen* Joku siinä tyypissä oli kummallista. Siinä katseessa. 

Siinä näkyi pelko.