3. Kun hyvän kaverin löytää lohikäärmeen tai ihmisen

Moi! 

Tämän luvun kanssa menikin pidempään kuin ajattelin, sillä jokin kummallinen itsekritiikin puuska sai mut valtaansa viime viikolla. Mulla oli tän luvun kässäri valmiina, mutta sitten päätin kirjoittaa sen uudelleen. Ja koska kaks kertaa kässäröinti ei näköjään ollut tarpeeksi, mä myös kuvasin osan tästä kahdesti. Ensimmäisellä kuvauskerralla ei sujunut jotenkin yhtään, joten ei auttanut kuin yrittää uudelleen pari päivää myöhemmin. 

Joka tapauksessa nyt musta tuntuu, että tää tarina pääsee viimein kunnon vauhtiin. Mikäli edellinen osa on vielä lukematta, sen voi lukaista täältä.

Kertokaa fiiliksiä kommenteissa!

Luku 3

Kun hyvän kaverin löytää lohikäärmeen tai ihmisen

Kajo: Enää pieni matka, siellä se puro kuuluu jo. Kohta, kohta ollaan turvassa.

Kajo: *seisahtuu paikoilleen* Mitä ihmettä?

Kajo: Saanko nyt ihan suoraan kysyä, että mitä helvettiä teet täällä? Eihän täällä ole enää niitä puolukoitakaan mitä etsiä.

Louna: *naurahtaa* Sepäs oli iloinen tervehdys. En minä niitä marjoja etsikään, vaan sinua, arvasin löytäväni sinut täältä.

Kajo: Minua? Mihin muka minua tarvitset? Jos olet tänne uudelleen osannut niin luulisin, että löytäisit täältä myös pois. Tai sitten jos et, niin kannattaisi ehkä opetella, kun tänne metsän keskelle on kerta muuttanut.

Louna: Itse asiassa minä en välttämättä tarvitse sinua, mutta sinä taidat tarvita minua.

Kajo: *katsoo Lounaa tyrmistyneenä*

Louna: Aina ei tarvita edes mitään ilveksen silmiä huomatakseen asioita. Eihän Kajo?

Kajo: *peruuttaa nopeasti muutaman askeleen* M-mistä sinä nimenikin tiedät? Mikä sinä olet olevinasi? En... en tarvitse sinua, en tarvitse mitään tai ketään. 

Louna: Shhh. Ei hätää. Tiedän, että tämä voi tuntua pelottavalta. Mutta tiedän myös, vaikka sinä et sitä nyt suostu uskomaan, ettet voi jatkaa noin.

Kajo: Älä puutu tähän. Sinä et voi tietää, mitä tunnen. 

Louna: En tietysti täysin tiedäkään, mutta joskus saatan olla jopa oikeassa. Ja sen nimen katsoin muuten postilaatikosta.

Kajo: Ai. Sinulla ei taida postilaatikkoa vielä olla vasta muuttaneena, vai kuinka?

Louna: Ei, mutta oli miten oli, olen Louna. Esittelyt taisivat unohtua silloin viime kerralla.

Kajo: Vai että Louna. Voisitko nyt ystävällisesti poistua paikalta?

Louna: Eipä tässä kai ole vaihtoehtoja. Sitten kun olet rauhoittunut ja saanut ajatuksesi järjestettyä, poikkea kylään, en pure tiedäthän.

~ ~ ~ 

Tunnen kuinka se hihkuu riemusta sisälläni. Tämä on juuri sitä mitä se haluaa. "Pärjäämme varsin hyvin näin kiitos", niin se vastaisi jos sillä olisi ääni. Mutta sillä ei ole, sen takia se käyttää minua.

Jos se ei eläisi minussa, sillä ei olisi kotia, paikkaa jossa kasvaa. Välillä kehoni tuntuu olevan enemmän sen koti kuin minun.

Ehkä tämä on pelkoa. Se pelkää. Ilveksen sanotaan näkevän lävitse, näkevän totuuden vaikka sen kuinka yrittäisi siltä piilottaa. Louna näkee paremmin kuin muut. Eikä sitä katsetta kannata yrittää väistää.

~ ~ ~ 

Kajo: *Heittää kiviä ikkunaan* Louna!

Kajo: Tulisi nyt samperi edes tuohon ikkunaan ettei sisältä asti tarvitse mennä hakemaan.

Louna: No hei! Meinasitko heläyttää ikkunan palasiksi? On tuolla tuo ovikellokin.

Kajo: *mutisee* Ei tässä ole nyt aikaa sellaiseen.

Louna: Aivan. Nyt kun tässä ikkunassa seison ja sinä satut seisomaan siinä, niin oletan, että sinulla oli jotain asiaakin. 

Kajo: Haluaisin... tai siis ajattelin, että voisitko tai...

Louna: Anna tulla vaan, sano se ääneen.

Kajo: *kuiskaa* Tahdon tietää, miltä tuntuu, kun elämää hallitsee joku muu kuin pimeys.